Martta Pietarisen kertomus

"Monissa tilanteissa minulle on sanottu, ettei mitään ole enää tehtävissä, mutta melkein aina jotain on pystytty tekemään."

"Monissa tilanteissa minulle on sanottu, ettei mitään ole enää tehtävissä, mutta melkein aina jotain on pystytty tekemään."

Minä olen evakkokarjalaisten jälkeläinen. Tiedän, että kodin jättäminen ja omalta maalta pakeneminen on jotain, mistä ei voi ikinä toipua. Kodin jättäminen jättää lähtemättömän arven. Asioita voi hyväksyä ja menetetyistä asioista luopua, mutta koti ja turva on asioita, joihin jokaisella tulee olla oikeus. Kodin ja tavaroiden lisäksi kotinsa jättäneet joutuvat luopumaan, tai vähintäänkin tinkimään, omasta kulttuuristaan. Me suomalaiset pidämme sitä kohtuullisena, mutta sitä se ei ole. Kenenkään ei tulisi joutua luopumaan omasta kielestä, kulttuurista tai uskonnosta meidän mukavuuden takia. Suomi on aina ollut monikulttuurinen. Meidän tulisikin muistaa se ja osoittaa hyväksyntää erilaisuuksia kohtaan aktiivisemmin ja uskaltaa kritisoida epäoikeudenmukaisuutta, kun sitä kohtaamme, tai muuten havaitsemme ympärillämme.

Minä aloitin tekemään turvapaikanhakijoiden kanssa ihmisoikeustyötä tuomalla heille keittoa. Seisoin Rautatientorilla helmikuussa ja tunsin oloni surulliseksi, sillä ainut mitä pystyin tekemään, oli tuoda kylmää keittoa. Pitelin pieniä vauvoja sylissä ja mietin arvojani ja elämänvalintojani. Minulle on aina ollut selvää, että ihmisyyden puolesta pitää taistella, sen olen oppinut isältäni. Ajattelin että lähden Kreikkaan vapaaehtoiseksi, mutten tiennyt, että asia konkretisoituisi minulle nopeastikin Helsingin Rautatientorilla, niin kuitenkin tapahtui.

Teen mitä voin turvapaikanhakijoiden ihmisarvon eteen, korostaen heidän oikeutta olla olemassa ja hakea lakiin kirjattua turvaa. Uskon, että Suomi on oikeusvaltio, joka toimivuutta meidän on tuettava käyttämällä oikeusjärjestelmää. Jokaisella kohtaamallani ihmisellä on oma uniikki tilanteensa ja tarinansa, jonka näyttäminen on herkkää. Me heitä kohtaavat tahot voimme kirjata tapahtumat ymmärrettäviksi termeiksi. Ne ovat sanoja kuten ihmiskaupan uhri, kidutuksen uhri, pakkoavioliiton uhka, vaino, kunniamurha, mutta sen läpi eläneille ne ovat kasa ristiriitaisia tapahtumia ja tekijät ovat ihmisiä, jotka he useimmissa tapauksissa tuntevat ja joihin luottivat. Ne ovat hajuja ja värejä, tietyn värinen seinä, jota tuijottaa, kun joku tekee sinulle, mitä kenenkään ei tuli kohdata.

Ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys, vaikka moni niin luulee. Ihmisoikeudet määritellään Suomen laissa ja asetuksissa, sekä kansainvälisissä sopimuksissa. Välimereen hukkuvat nähdään menoeränä eikä heitteillejätön periaate päde. Median säestyksellä katsomme reaaliajassa, miten ihmiset hukkuvat Välimereen. Kun ihminen muuttuu kuolleeksi ruumiiksi, joka makaa rannalla, suremme sitä, sillä silloin ei ole enää mitään tehtävissä ja kuolemaa on helppo surra. Se on meille tuttu konsepti, pakeneminen ei.

Jokaisen on tärkeää miettiä omaa arvomaailmaa, eikä vain siltä kannalta mitä minä saan, vaan enemmänkin, mitä minä voin antaa. Ajattelen, että tämä on kanssakäymistä maailman kanssa, eikä henkilöitymistä yksittäisiin ihmisiin. Minäkin olen vain osa isompaa maailmankatsomusta, josta kumpuaa toiminta nousta solidaarisuudesta puolustamaan ihmisarvoa riippumatta annetusta haasteesta. Minä uskon, että kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasa-arvoisina arvoltaan ja ihmisoikeuksiltaan. Meille on annettu järki ja omatunto ja meidän on toimittava toisiamme kohtaan sisaruuden hengessä.

Karjalan ortodoksisuus on minun kulttuurinen taustani ja kotini. En osaa karjalan kieltä, sukujeni maat ja talot ovat jääneet Venäjän puolelle, mutta ortodoksisuus on säilynyt. Ortodoksinen tapaa elää ja olla on arjessa osana olevaa, elävää kirkon perintöä, eikä niinkään erillistä uskossa olemista, tai ainakaan näin minä asian käsitän. Suuret juhlat, traditiot, pyhät ja luostarilaitokset ovat aina olleet osa elämääni, niin slaavi kuin bysanttilaisena perintönä, mikä on opettanut minulle, että sama asia voi näyttäytyä eri muodoissa. Koen saaneeni kirkolta henkistä pääomaa. Pyhä Maria Pariisilainen on ollut mielessäni erityisesti viime vuosina. Hän on näyttänyt esimerkkiä siitä, miten kirkon arvomaailman tulee näkyä käytännön elämässä, suhteessa toisiimme.

Kaikki ihmiset toimivat haavojensa kautta. Voimme päättää, käytämmekö haavojamme katkeruudella vai armolla. Monet ovat sanoneet, että haavoista valo pääsee sisään, mikä on totta, mutta niin kuin ystäväni, Marjaana Toiviainen, minulle joskus sanoi, työ pitää tehdä arpien ei haavojen kautta. Siinä on iso ero.

Maailma ei ole ikinä valmis ja muutos on aina hidasta, mutta maailma muuttuu, kun sitä muutetaan. Minusta ainut asia mihin kannattaa sitoutua on hyvyys ja oikeudenmukaisuus, kaikki oikeat asiat kyllä seuravat sitä. Näen että kaikki, myös ne, jotka ajattelevat vihaavansa ja inhoavansa jotain ihmisryhmää, tarvitsevat tukea. Ihmisillä on haavoja joita ei ole hoidettu. Hyvyydellä on kauaskantoinen voima.

Ihmisoikeusaktivismi on parhaimmillaan joukkuelaji. Niinä hetkinä, kun ihmisoikeuksia puolustaa yksin, on todella yksin, mutta sillä ei saa olla merkitystä. Ihmisoikeuksista kumpuaa tasa-arvo, joka vaatii myös sitä, että etuoikeutetut ihmiset uskaltavat laskeutua ajatustensa ja tekojensa kautta heikommassa asemassa olevien rinnalle. Sillä on aina seurauksia, mutta meille hyväosaisille siitä seuraa lähinnä paheksuntaa ja nimittelyä. Heikoimmassa asemassa olevaa uhkaa vaino, kidutus ja mahdollisesti kuolema.

Monissa tilanteissa minulle on sanottu, ettei mitään ole enää tehtävissä, mutta melkein aina jotain on pystytty tekemään. Suurimpia onnistumisia on ollut se, kun epätoivoisessa tilanteessa, jossa ihmistä saatetaan olla jo viemässä lentokentälle palautettavaksi, oikeudelta saadaan täytäntöönpanokielto, eli ihminen saa jäädä Suomeen odottamaan päätöstä käsittelyn ajaksi ja palautus keskeytetään.

Joskus, itse asiassa kauhistuttavan usein, näitä lentokentälle kärrättävien, viime tingassa täytäntöönpanokiellon saaneiden, lopullinen tulos on oleskelulupa. Se että minä, joka arkana kävin tuomassa kylmää keittoa turvapaikanhakijoille, kun en muuta osannut tehdä, pystyn olla osa ihmisten koko tulevaisuuden ratkaisemista, on järkyttävää. Se kertoo siitä, miten Suomalainen yhteiskunta tunnistaa heikommassa asemassa olevat. Viranomaisiin luottaminen on ollutkin suuri haaste. Silti joka päivä, joka tilanteessa, minä korostan turvapaikanhakijoille, että viranomaisten kanssa pitää tehdä yhteistyötä. Haluan mennä sitä kohti, että luottamus viranomaisiin palautuu. Se tehdään yhteistyöllä.

 

Martta Pietarinen on Turvapaikanhakijoiden tuki ry:n hallituksen jäsen sekä Kotimajoitusverkosto ry:n toimihenkilö.
Vapaa-ajalla Martta tukee turvapaikanhakijoita turvapaikkaprosesseissa ja on päivätöissä järjestössä.